Olen melko varma, että jouduin tänä aamuna todistamaan erään ystäväni kuolemaa. Hänen lähtönsä oli ollut odotettavissa, joskaan se ei lopulta tapahtunut yhtä dramaattisesti kuin olin etukäteen kuvitellut. Ennemmin se oli pehmeä, sellainen humps, jonka kuulin kadottuani hetkeksi vessaan.
Vessan ovelta näin ystäväni makaavan kyljellään sohvan vierellä. Hän oli muuttunut kasvoiltaan harmaaksi. En muista nähneeni tuota sävyä aiemmin. Viimeiset sanansa hän toisti kaikkien hallitsemieni kielten lisäksi kanji-merkein, mikä oli mielestäni erityisen herkkää. Nuo viimeiset sanat olivat pyyntö, samalla lupaus. Tein mitä hän toivoi, uskoin mitä hän lupasi. Ystäväni ei kuitenkaan enää herännyt.
Hyvästi rakas Macbook.
EDIT Nyt pari aamua tämän luonnoksen kirjoittamisen jälkeen olen tullut siihen tulokseen että tämä läppärin hajoaminenhan on ihan pyllystä. Ei sillä, etten olisi tajunnut asiaa jollain tasolla jo koneen hajotessa, mutta jotenkin tuolloin vielä ajattelin että pärjään kyllä hetken ilmankin ja että onhan aina miehen kone ja toisaalta kaikista tärkeistä tiedostoista varmuuskopio.
Nyttemmin olen tajunnut että kaikki kirjoitustyö pysyy jäissä siihen saakka että saan uuden koneen. Ja uuden koneen saamiseen voi mennä yli kuukausi koska a) rahaa uuteen on vasta myöhemmin ja b) uuden macin hankinta on kuukauden päästä fiksumpaa, kun uudet mallit tulevat markkinoille ja vanhat myydään alta pois (jälkimmäinen on isäni analyysi tilanteesta, itse en ihan noin perillä ole näistä asioista). Ja koska en pysty/halua käyttää miehen konetta kirjoittamisessa, on se käytännössä bye bye muutamille tämänhetkisille projekteille. Katsellaan asioita uudestaan sitten kun uusi Mac joskus paketistaan kuoriutuu.
torstai 24. helmikuuta 2011
maanantai 21. helmikuuta 2011
Match made in heaven
"Kun mä en rehellisesti.. rehellisesti mä en tiedä koko vitun politiikasta mitään. Mua ei kiinnosta se, mä en halua kuulla siitä, mä en halua tietää siitä, mä en äänestä, mä en voi tehä vittu biisiä siitä niin en mää vittu vaan voi tehä siitä biisiä."
Näin tyhjentävästi vastasi Petri Nygård Maria!-ohjelmassa kysymykseen siitä, haluaisiko tämä tuoda kappaleisiinsa enemmän yhteiskunnallista sanomaa. Mehän ollaan Petrin kanssa sitten ihan samoilla linjoilla, ainakin useiden tännekin postaamieni yhteiskunnallista teatteria vierastavien kirjoitusten perusteella! Tosin minä äänestän, Petri ei.
In real life, tässä kohtaa viimeistään tekee mieli alkaa miettimään omia asenteita ja niiden mustavalkoisuutta. Siitäkin huolimatta että tulevaisuus teatterimaailman Petri Nygårdina kuulostaa vähintäänkin loistokkaalta.
Näin tyhjentävästi vastasi Petri Nygård Maria!-ohjelmassa kysymykseen siitä, haluaisiko tämä tuoda kappaleisiinsa enemmän yhteiskunnallista sanomaa. Mehän ollaan Petrin kanssa sitten ihan samoilla linjoilla, ainakin useiden tännekin postaamieni yhteiskunnallista teatteria vierastavien kirjoitusten perusteella! Tosin minä äänestän, Petri ei.
In real life, tässä kohtaa viimeistään tekee mieli alkaa miettimään omia asenteita ja niiden mustavalkoisuutta. Siitäkin huolimatta että tulevaisuus teatterimaailman Petri Nygårdina kuulostaa vähintäänkin loistokkaalta.
Lontoo
Lontoo tuli, Lontoo meni. Matka oli menestys, jonka saatoin aavistaa jo astuessani lentokoneeseen Helsingissä stuertin esittäessä minulle ystävällisesti kysymyksen "Are you expecting?" Eli kun jatkan tätä merkintääni toteamalla että hyvin suuri osa matkasta kului kävelemiseen niin museoissa, shoppaillessa kuin ihan muuten vaan kaupungilla, voin samaan syssyyn todeta että ihan syystä. Liikuntamaksu, here I come! (Vastattuani kieltävästi stuertin esittämään kysymykseen tämä kylläkin yritti pelastaa tilanteen toteamalla "Maybe it was that dress". Yeah, maybe!)
Todellisuudessa kyseinen stuertti taisi pelastaa päiväni tuolla kysymyksellä. Lupaan muistella sinua lämmöllä, Easyjetin ihana stuertti.
Yövyimme reissun ajan White Ferry-nimisessä pikkuhostellissa Pimlicon metroaseman läheisyydessä. Huone oli pieni ja kolea, mutta onneksi peitot olivat sen verran laadukkaat, ettei kylmä sinänsä aiheuttanut ongelmia. Hintaan kuului myös pienimuotoinen aamiaistarjoilu, joten pakolliset marmeladipaahtoleipä- ja murokiintiöt tuli täytettyä. Täyteen tulemisesta sinänsä taas ei kyseisen aamiaisen kohdalla voinut kuitenkaan puhua. Muutoin rauhallisen yhteiselomme miehen kanssa katkaisivatkin matkan aikana lähinnä ne hetket, jolloin tulin aamiaisen jäljiltä nälkäiseksi ja nälän myötä äkäiseksi kun sopivaa ruokailupaikkaa tai markettia ei koskaan tuntunut löytyvän tarpeeksi läheltä kun tarvetta olisi ollut.
Onneksi nälkä-äkäisyys on kohdallani pitkälti sellaista primitiivistä sorttia ja mielialani kohosikin joka kerta samassa tahdissa vatsan täyttymisen kanssa, kun sopiva ruokapaikka viimein sattui kohdalle. Matkamme varrelle sattuneista ruokailukokemuksista mainittakoon mm. kiinalaisbuffetti Chinatownissa sekä ensimmäinen kertani ns. liukuhihnasushipaikassa (eli sellaisessa jossa ne ruoat kiertävät kehää hihnalla josta saa napata haluamansa). Jälkimmäiseen konseptiin ihastuin täysin, samanlaisen saisi tuoda Helsinkiin vaikka heti ja lupaisin alkaa vakioasiakkaaksi saman tien (ellei paikan ruoka olisi ihan täyttä kuraa).
Kunniamaininnan ansaitsee tässä yhteydessä myös hostellilla valmistamamme tortillat sekä Gatwickin lentokentällä lähtiessä nautittu fish&chips-annos, joka oli lajissaan parasta maistamaani.
Kävimme myös katsomassa aiemmassa merkinnässä mainitsemani esitykset, Warhorsen sekä Lion Kingin. Jälkimmäisen kanssa meinasi käydä huonosti ja liput jäivät miltei saamatta, mutta onnistuimme lopulta hankkimaan paikat viimeisen matkapäivän illalle. Paikat eivät ehkä olleet parhaimmat, mutta en viitsi valittaa.
Molemmat esitykset antoivat sitä mitä niiltä odotinkin. Kumpaakaan ei voi ehkä pitää minään draamallisena ilotulituksena, tarinat olivat jokseenkin yllätyksettömiä ja asettuvat nätisti "koko perheelle"-kategoriaan. Leijonakuningas tosin pohjaa Shakespearen Hamletiin joka on varsin kompleksinen näytelmä. Ehkä musikaalimuoto (tai alkuperäinen animaatiomuoto) vain on omiaan laimentamaan kompleksisuutta. Ai niin, ja Leijonakuningas 2 on puolestaan tehty Romeon ja Julian pohjalta. Ihan näin sivuhuomautuksena. Shakespearelaista animaatiotaidetta parhaimmillaan.
Visuaalinen anti molemmissa esityksissä paikkasi kuitenkin muut puutteet kevyesti. Erityisesti Warhorsen nukketeatteriryhmän työskentely oli jotain mitä jaksanen hehkuttaa vielä pitkään jos joku nyt sattuu kysymään. Esityksen kahta "pääosahevosta" oli liikuttelemassa kolme henkilöä, jotka saivat nukkehevosensa liikkeet ja eleet vaikuttamaan niin aidoilta, että näiden elottomuuden pystyi yhtään valehtelematta unohtamaan lähes täysin. Näyttämöllä olisi yhtä hyvin voinut olla eläviä hevosia, joita joku vain ohjasi ja piti aisoissa läpi esityksen. Yhtä teknisesti upeaa nukketeatteria en ole onnistunut näkemään missään.
Suuren osan ajasta käytimme myös museoissa kiertelyyn, koska Lontoon yleisen kalleuden keskellä ilmaiset museot osottautuivat odotetusti aika suureksi houkuttimeksi (vaikka se Suurin houkutin itselleni taisi olla ainakin Natural History Museumin kohdalla real size sinivalas). Kun vielä mainitsen tässä kappaleessa museoissa kiertelyn lisäksi sen seikan, että nautin koko matkan aikana ainoastaan yhden alkoholipitoisen juoman, onnistun varmasti vakuuttamaan kaikki kuivahtaneisuudestani, haha. Se yksi nautittu juoma oli btw hostellilla nautittu "iltapalasiideri" jota siemailin samalla kun pelasimme miehen kanssa Trivial Pursuitia kännykälläni ja läskistyimme kermavaahto-omenatortturuokavaliolla. Elämä on suuri seikkailu!
Puolustaudun kuitenkin (jos sellainen nyt mitenkään on tarpeellista) toteamalla että suunnitelmissa toki oli pubikiertelyä ja siidereiden siemailua, mutta onnistuimme väsyttämään itsemme sen verta tehokkaasti päiväohjelmalla ja sillä jo mainitulla kävelemisellä, että illalla nukahtaminen oli liian suuri houkutus.
Museoiden ja esitysten ohella aika kului pitkin kaupunkia samoilussa sekä rahoja tuhlatessa mm. Camdenissa (jälkimmäistä harjoitin jokseenkin holtittomasti, mistä rangaistuksena olen joutunut matkan jälkeen täyttämään kalenteriani ylimääräisillä työvuoroilla). Viimeisenä päivänä ennen paluulentoa teimme vielä pyhiinvaelluksen Paddingtonin asemalle, jotta pääsin poseeraamaan samaan kuvaan Karhuherra Paddingtonin (patsaan) kanssa. Kyseinen hahmo on eittämättä ollut paljolti läsnä viime syksystä saakka, joten matka sai mielestäni onnistuneen päätöksen.
Alle viikon pikkumatkaksi onnistuimme seikkailemaan pitkin Lontoota jopa tehokkaammin kuin olin etukäteen odottanut. Tämä onneksi tarkoitti myös jokseenkin täydellistä arjen unohtamista matkan aikana, mitä voi pitää jo lähes terapeuttisena kokemuksena tämänhetkisen arkihäsläyksen keskellä. Olkoonkin että Lontoo tähän aikaan vuodesta onkin melkolailla harmaa ja sateinen matkailukohde (tosin +10C lämpöasteet tuntuivat aika luksukselta kun kotiin palatessa asteita oli n. -20C), tuntui hyvältä päästä muualle edes muutamaksi päiväksi.
Arkeen palaaminen matkan jälkeen onkin sitten asia erikseen. Varsinaista kotiinpaluuhaikeutta en ole tuntenut (koska ovathan oma sänky ja toimiva suihku/lämmöneristys aina yhtä ilahduttavia asioita), mitä nyt töissä olo on turhauttanut. Minulla ei olisi mitään halua tottua suomalaiseen tuppisuuasiakaskulttuuriin nyt kun olen taas hetken saanut havainnoida kuinka paljon helpommin esimerkiksi kiitokset ja pahoittelut sujuvat briteiltä (tai ylipäänsä puhuminen).
Päätän matkapostaukseni tällä erää tähän ja jatkan töissä istumista (aioin kirjoittaa 'töiden tekemistä', mutta tekemisestä ei tässä yhteydessä oikein voi puhua). Pikkuhiljaa on aika alkaa suunnitella tulevaa Japanin matkaa. Nyt kun on jälleen vuosien jälkeen päässyt maailman kiertämisen makuun, tekee mieli pitää aina seuraavaa kohdetta tiukasti näköpiirissä. Tuulettuminen on tervettä!
Todellisuudessa kyseinen stuertti taisi pelastaa päiväni tuolla kysymyksellä. Lupaan muistella sinua lämmöllä, Easyjetin ihana stuertti.
Yövyimme reissun ajan White Ferry-nimisessä pikkuhostellissa Pimlicon metroaseman läheisyydessä. Huone oli pieni ja kolea, mutta onneksi peitot olivat sen verran laadukkaat, ettei kylmä sinänsä aiheuttanut ongelmia. Hintaan kuului myös pienimuotoinen aamiaistarjoilu, joten pakolliset marmeladipaahtoleipä- ja murokiintiöt tuli täytettyä. Täyteen tulemisesta sinänsä taas ei kyseisen aamiaisen kohdalla voinut kuitenkaan puhua. Muutoin rauhallisen yhteiselomme miehen kanssa katkaisivatkin matkan aikana lähinnä ne hetket, jolloin tulin aamiaisen jäljiltä nälkäiseksi ja nälän myötä äkäiseksi kun sopivaa ruokailupaikkaa tai markettia ei koskaan tuntunut löytyvän tarpeeksi läheltä kun tarvetta olisi ollut.
Onneksi nälkä-äkäisyys on kohdallani pitkälti sellaista primitiivistä sorttia ja mielialani kohosikin joka kerta samassa tahdissa vatsan täyttymisen kanssa, kun sopiva ruokapaikka viimein sattui kohdalle. Matkamme varrelle sattuneista ruokailukokemuksista mainittakoon mm. kiinalaisbuffetti Chinatownissa sekä ensimmäinen kertani ns. liukuhihnasushipaikassa (eli sellaisessa jossa ne ruoat kiertävät kehää hihnalla josta saa napata haluamansa). Jälkimmäiseen konseptiin ihastuin täysin, samanlaisen saisi tuoda Helsinkiin vaikka heti ja lupaisin alkaa vakioasiakkaaksi saman tien (ellei paikan ruoka olisi ihan täyttä kuraa).
Kunniamaininnan ansaitsee tässä yhteydessä myös hostellilla valmistamamme tortillat sekä Gatwickin lentokentällä lähtiessä nautittu fish&chips-annos, joka oli lajissaan parasta maistamaani.
Kävimme myös katsomassa aiemmassa merkinnässä mainitsemani esitykset, Warhorsen sekä Lion Kingin. Jälkimmäisen kanssa meinasi käydä huonosti ja liput jäivät miltei saamatta, mutta onnistuimme lopulta hankkimaan paikat viimeisen matkapäivän illalle. Paikat eivät ehkä olleet parhaimmat, mutta en viitsi valittaa.
Molemmat esitykset antoivat sitä mitä niiltä odotinkin. Kumpaakaan ei voi ehkä pitää minään draamallisena ilotulituksena, tarinat olivat jokseenkin yllätyksettömiä ja asettuvat nätisti "koko perheelle"-kategoriaan. Leijonakuningas tosin pohjaa Shakespearen Hamletiin joka on varsin kompleksinen näytelmä. Ehkä musikaalimuoto (tai alkuperäinen animaatiomuoto) vain on omiaan laimentamaan kompleksisuutta. Ai niin, ja Leijonakuningas 2 on puolestaan tehty Romeon ja Julian pohjalta. Ihan näin sivuhuomautuksena. Shakespearelaista animaatiotaidetta parhaimmillaan.
Visuaalinen anti molemmissa esityksissä paikkasi kuitenkin muut puutteet kevyesti. Erityisesti Warhorsen nukketeatteriryhmän työskentely oli jotain mitä jaksanen hehkuttaa vielä pitkään jos joku nyt sattuu kysymään. Esityksen kahta "pääosahevosta" oli liikuttelemassa kolme henkilöä, jotka saivat nukkehevosensa liikkeet ja eleet vaikuttamaan niin aidoilta, että näiden elottomuuden pystyi yhtään valehtelematta unohtamaan lähes täysin. Näyttämöllä olisi yhtä hyvin voinut olla eläviä hevosia, joita joku vain ohjasi ja piti aisoissa läpi esityksen. Yhtä teknisesti upeaa nukketeatteria en ole onnistunut näkemään missään.
Suuren osan ajasta käytimme myös museoissa kiertelyyn, koska Lontoon yleisen kalleuden keskellä ilmaiset museot osottautuivat odotetusti aika suureksi houkuttimeksi (vaikka se Suurin houkutin itselleni taisi olla ainakin Natural History Museumin kohdalla real size sinivalas). Kun vielä mainitsen tässä kappaleessa museoissa kiertelyn lisäksi sen seikan, että nautin koko matkan aikana ainoastaan yhden alkoholipitoisen juoman, onnistun varmasti vakuuttamaan kaikki kuivahtaneisuudestani, haha. Se yksi nautittu juoma oli btw hostellilla nautittu "iltapalasiideri" jota siemailin samalla kun pelasimme miehen kanssa Trivial Pursuitia kännykälläni ja läskistyimme kermavaahto-omenatortturuokavaliolla. Elämä on suuri seikkailu!
Puolustaudun kuitenkin (jos sellainen nyt mitenkään on tarpeellista) toteamalla että suunnitelmissa toki oli pubikiertelyä ja siidereiden siemailua, mutta onnistuimme väsyttämään itsemme sen verta tehokkaasti päiväohjelmalla ja sillä jo mainitulla kävelemisellä, että illalla nukahtaminen oli liian suuri houkutus.
Museoiden ja esitysten ohella aika kului pitkin kaupunkia samoilussa sekä rahoja tuhlatessa mm. Camdenissa (jälkimmäistä harjoitin jokseenkin holtittomasti, mistä rangaistuksena olen joutunut matkan jälkeen täyttämään kalenteriani ylimääräisillä työvuoroilla). Viimeisenä päivänä ennen paluulentoa teimme vielä pyhiinvaelluksen Paddingtonin asemalle, jotta pääsin poseeraamaan samaan kuvaan Karhuherra Paddingtonin (patsaan) kanssa. Kyseinen hahmo on eittämättä ollut paljolti läsnä viime syksystä saakka, joten matka sai mielestäni onnistuneen päätöksen.
Alle viikon pikkumatkaksi onnistuimme seikkailemaan pitkin Lontoota jopa tehokkaammin kuin olin etukäteen odottanut. Tämä onneksi tarkoitti myös jokseenkin täydellistä arjen unohtamista matkan aikana, mitä voi pitää jo lähes terapeuttisena kokemuksena tämänhetkisen arkihäsläyksen keskellä. Olkoonkin että Lontoo tähän aikaan vuodesta onkin melkolailla harmaa ja sateinen matkailukohde (tosin +10C lämpöasteet tuntuivat aika luksukselta kun kotiin palatessa asteita oli n. -20C), tuntui hyvältä päästä muualle edes muutamaksi päiväksi.
Arkeen palaaminen matkan jälkeen onkin sitten asia erikseen. Varsinaista kotiinpaluuhaikeutta en ole tuntenut (koska ovathan oma sänky ja toimiva suihku/lämmöneristys aina yhtä ilahduttavia asioita), mitä nyt töissä olo on turhauttanut. Minulla ei olisi mitään halua tottua suomalaiseen tuppisuuasiakaskulttuuriin nyt kun olen taas hetken saanut havainnoida kuinka paljon helpommin esimerkiksi kiitokset ja pahoittelut sujuvat briteiltä (tai ylipäänsä puhuminen).
Päätän matkapostaukseni tällä erää tähän ja jatkan töissä istumista (aioin kirjoittaa 'töiden tekemistä', mutta tekemisestä ei tässä yhteydessä oikein voi puhua). Pikkuhiljaa on aika alkaa suunnitella tulevaa Japanin matkaa. Nyt kun on jälleen vuosien jälkeen päässyt maailman kiertämisen makuun, tekee mieli pitää aina seuraavaa kohdetta tiukasti näköpiirissä. Tuulettuminen on tervettä!
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
Flunssavaara
Minun on ollut tarkoitus kirjoittaa merkintä, jossa lähinnä ylistäisin tätä ja seuraavaa viikkoa. Tälle viikolle kalenteriini on merkitty vain kaksi työvuoroa, joista maanantainen aamuvuoro ei tuntunut missään ja perjantainen pottivuoro kuluu todennäköisesti yhtä vaivattomasti. Ensi lauantaista torstaihin ohjelmassa puolestaan talviloma ja LONTOO. Nämä kaksi viikkoa ovat luultavasti parasta mitä tällä vuodella on ollut toistaiseksi tarjota!
Ja sitten herään tähän päivään nenä tukossa ja suu kuivana, hytisten pahaenteisestä viluntunteesta. Onko tämä muka jossain määrin reilua?
Kaikeksi onneksi edessä on vapaapäivä, jonka aion käyttää makaamalla peiton alla sohvalla keskittäen kaiken energiani orastavan flunssan voittamiseen (joka ainakin toistaiseksi vaikuttaisi olevan taltutettavissa ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan). Samalla ajattelin käyttää tilannetta hyväkseni oikeuttamalla sillä mm. pienimuotoisen herkuttelun sekä turhien televisio-ohjelmien katselun. Yleensä ottaen sairastan todella harvoin ja välillä olenkin tuntenut pientä kateutta flunssa-aaltojen uhreja kohtaan, kun en itse ole sairastelun nojalla voinut heittäytyä potilaaksi ja hoivattavaksi. Flunssa sinänsä ei siis olisi maailmanloppu. Tällä kertaa ajoitus olisi kuitenkin täysin väärä.
En viitsi kuitenkaan vielä hätäillä. Ensi viikolla tähän aikaan olen joka tapauksessa Lontoossa ja minulla on kivaa, tulipa nenästä sitten limaa tai ei. Mieluummin tietenkin ei.
Muita kivoja asioita tässä päivässä (ja osin eilisessä):
- kuumaan kaakaoon kastetut sokerikorput
- huuto.netistä huutamani ihana Marimekon laukku jota nyt odotan saapuvaksi
- simpanssiohjelma Animal Planetilla (simpanssit ovat ihania ja Jane Goodall hieno ihminen)
Loppuun video joka ei liity oikein mihinkään, mutta joka saa hyvälle mielelle (koska pingviinejä katsoessa ei voi tulla kuin hyvälle mielelle).
(Elämäni korjattuja harhakäsityksiä: kuningaspingviinit EIVÄT ole ihmisen kokoisia. Tämän ymmärtäminen oli melkoinen pettymys pari vuotta sitten. Puolustuksekseni sanottakoon että en ollut kai nähnyt kuningaspingviiniä samassa kuvassa vertailukohdan kanssa. Yksinään kuvissa valkoisilla jäätiköillä ne näyttävät aina niin suurilta.)
Ja sitten herään tähän päivään nenä tukossa ja suu kuivana, hytisten pahaenteisestä viluntunteesta. Onko tämä muka jossain määrin reilua?
Kaikeksi onneksi edessä on vapaapäivä, jonka aion käyttää makaamalla peiton alla sohvalla keskittäen kaiken energiani orastavan flunssan voittamiseen (joka ainakin toistaiseksi vaikuttaisi olevan taltutettavissa ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan). Samalla ajattelin käyttää tilannetta hyväkseni oikeuttamalla sillä mm. pienimuotoisen herkuttelun sekä turhien televisio-ohjelmien katselun. Yleensä ottaen sairastan todella harvoin ja välillä olenkin tuntenut pientä kateutta flunssa-aaltojen uhreja kohtaan, kun en itse ole sairastelun nojalla voinut heittäytyä potilaaksi ja hoivattavaksi. Flunssa sinänsä ei siis olisi maailmanloppu. Tällä kertaa ajoitus olisi kuitenkin täysin väärä.
En viitsi kuitenkaan vielä hätäillä. Ensi viikolla tähän aikaan olen joka tapauksessa Lontoossa ja minulla on kivaa, tulipa nenästä sitten limaa tai ei. Mieluummin tietenkin ei.
Muita kivoja asioita tässä päivässä (ja osin eilisessä):
- kuumaan kaakaoon kastetut sokerikorput
- huuto.netistä huutamani ihana Marimekon laukku jota nyt odotan saapuvaksi
- simpanssiohjelma Animal Planetilla (simpanssit ovat ihania ja Jane Goodall hieno ihminen)
Loppuun video joka ei liity oikein mihinkään, mutta joka saa hyvälle mielelle (koska pingviinejä katsoessa ei voi tulla kuin hyvälle mielelle).
(Elämäni korjattuja harhakäsityksiä: kuningaspingviinit EIVÄT ole ihmisen kokoisia. Tämän ymmärtäminen oli melkoinen pettymys pari vuotta sitten. Puolustuksekseni sanottakoon että en ollut kai nähnyt kuningaspingviiniä samassa kuvassa vertailukohdan kanssa. Yksinään kuvissa valkoisilla jäätiköillä ne näyttävät aina niin suurilta.)
lauantai 5. helmikuuta 2011
Amerikan enkeli
Mieleni teki palata muutamalla sanalla aiemmassa merkinnässä mainitsemaani näytelmään, Tony Kushnerin Angels in Americaan. Kulutin työpäiväni ensimmäisiä tunteja kuunnellen youtubessa HBO:n version soundtrackia (jonka myös pistin tilaukseen amazon.comista, upea levy mutta ihmeen vaikeasti saatavilla). Tämän jälkeen päädyin katselemaan pätkiä kyseisestä sarjasta ja tästä seurauksena päädyin tekemään jälleen saman havainnon - Kushnerin näytelmä on nerokas.
Sinänsä tässä havainnossa ei ole mitään uutta. Olen jo pitkään pitänyt kyseistä tekstiä kunniapaikalla kirjahyllyssäni, koska haluan sen olevan saatavilla aina jos haluan jossain jumitilassa palauttaa mieleeni miten rajattomat mahdollisuudet teatteri kirjoittajalle antaa. Angels in America on monella tapaa ihailtava ja esimerkillinen näytelmäteksti. Erityisen huomionarvoista Kushnerin tyylissä on realismin ja fantasian sekoittaminen. Se hyödyntää tehokkaasti ja samalla kunnioittaa teatteria ilmaisun välineenä (mielestäni myös tv-toteutus oli hyvin näyttämöllinen).
Ei siis ihme että Kushnerin teksti iskee. Ihmisen pään sisälle tunkeutuminen fantasian keinoin on hurmaavaa. Elän edelleen vakuuttuneena siitä, että ihmisen mieli kaikkine outouksineen on sellaisenaan täysin riittävä lähtökohta kaikelle näyttämölliselle taiteelle (ihminen vs ilmiöt). Angels in America toimii melko paljastavana tekijänä mitä tulee suhteeseeni yhteiskunnalliseen teatteriin. Kyseessä on kuitenkin näytelmä joka ottaa käsittelyyn yhtä lailla yhteiskunnan ja ihmismielen - minä päätän kuitenkin kohdistaa katseeni tässä(kin) tapauksessa ihmismielen kuvaukseen.
Viime aikoina olen ajatellut että kyse on lähinnä asioiden asettamisesta hierarkiseen järjestykseen. En voi mitenkään pitää kiinni ajatuksesta, että kaikki yhteiskuntaa kuvaileva teatteri olisi mielenkiinnotonta, koska pelkästään jo omien katsomis-/lukukokemuksieni perusteella voin pitää varmana, etteivät yhteiskunnalliset aiheet pilaa näytelmää. Ihmisyksilön asettaminen laajempaan kontekstiin on mielenkiintoista ja toisaalta väistämätöntä. On vaikeaa kirjoittaa täysin irrallaan nykytodellisuudesta. Siinä kohdin pidän kuitenkin pääni, etten suostu laittamaan yksilöön liittyvää kontekstia tämän yläpuolelle. Kiinnostava teatteri lähtee aina yksilöstä. Jos kuvattava yksilö ei ole uskottava, minun on vaikea kuvitella että myöskään kuvattava ilmiö kykenisi olemaan uskottava (jos yhteiskunnallisen ilmiön siis haluaa joku lähtökohdakseen yksilön sijaan ottaa).
Tiivistettynä: ihan liian moni näytelmä ottaa kuvailtavakseen jonkin tämän ajan yhteiskunnallisen ilmiön, mutta ei ole kiinnostunut kuvaamaan ilmiöön liittämiään yksilöitä tarpeeksi suurella tarkkuudella vaan käyttää näitä lähinnä välineenä. Tuossa tiivistettynä tämänhetkinen käsitykseni tympeästä teatterista (ja kai se mitä lähinnä tarkoitan kun puhun ympäripyöreästi ah niin syvästi minua ärsyttävästä "yhteiskunnallisesta teatterista"). Vähän sama kuin kuvaisi jotain massatapahtumaa esittämällä ilmasta otetun valokuvan jossa näkyy tuhansia ihmisiä ja vaihtoehtoisesti samasta tapahtumasta maan tasolla otetun kasvokuvan. Kumpi kuvista todennäköisesti on mielenkiintoisempi?
Takaisin aiheeseen! (Kummallista muuten miten niin usein onnistun kääntämään tällaiset lyhyiksi tarkoitetut tekstit samojen kysymysten pyörittelyksi. Tarvitsisin päiväkirjan.) En ole toistaiseksi päässyt näkemään Kushnerin näytelmää toteutettuna muutoin kuin HBO:n minisarjan muodossa (kyseinen toteutus on hyvin onnistunut ja ehdotomasti tutustumisen arvoinen). Onneksi tähän asiaan on tulossa korjaus helmikuussa, hankittuina on liput näytelmän Alppilassa esitettävään n. 6 h pituiseen tulkintaan. Odotuksessa on pientä pelonsekaista tunnetta koska kyseessä on itselleni tärkeä näytelmä enkä toivoisi näkeväni sitä kehnosti toteutettuna. Haluan kuitenkin uskoa hyviin arvosteluihin. Toivon mukaan esitys on juuri niin mielettömän hyvä kuin se voi tekstinsä puolesta olla.
Yllä traileri sekä muutamia otteita HBO:n version lempikohtauksistani. Etsikää tämä käsiinne ja katsokaa, jos ette ole nähneet (on esitetty Suomenkin televisiossa joskus muinoin, en tosin muista tarkkaa ajankohtaa). Suosittelen erittäin lämpimästi!
Sinänsä tässä havainnossa ei ole mitään uutta. Olen jo pitkään pitänyt kyseistä tekstiä kunniapaikalla kirjahyllyssäni, koska haluan sen olevan saatavilla aina jos haluan jossain jumitilassa palauttaa mieleeni miten rajattomat mahdollisuudet teatteri kirjoittajalle antaa. Angels in America on monella tapaa ihailtava ja esimerkillinen näytelmäteksti. Erityisen huomionarvoista Kushnerin tyylissä on realismin ja fantasian sekoittaminen. Se hyödyntää tehokkaasti ja samalla kunnioittaa teatteria ilmaisun välineenä (mielestäni myös tv-toteutus oli hyvin näyttämöllinen).
Ei siis ihme että Kushnerin teksti iskee. Ihmisen pään sisälle tunkeutuminen fantasian keinoin on hurmaavaa. Elän edelleen vakuuttuneena siitä, että ihmisen mieli kaikkine outouksineen on sellaisenaan täysin riittävä lähtökohta kaikelle näyttämölliselle taiteelle (ihminen vs ilmiöt). Angels in America toimii melko paljastavana tekijänä mitä tulee suhteeseeni yhteiskunnalliseen teatteriin. Kyseessä on kuitenkin näytelmä joka ottaa käsittelyyn yhtä lailla yhteiskunnan ja ihmismielen - minä päätän kuitenkin kohdistaa katseeni tässä(kin) tapauksessa ihmismielen kuvaukseen.
Viime aikoina olen ajatellut että kyse on lähinnä asioiden asettamisesta hierarkiseen järjestykseen. En voi mitenkään pitää kiinni ajatuksesta, että kaikki yhteiskuntaa kuvaileva teatteri olisi mielenkiinnotonta, koska pelkästään jo omien katsomis-/lukukokemuksieni perusteella voin pitää varmana, etteivät yhteiskunnalliset aiheet pilaa näytelmää. Ihmisyksilön asettaminen laajempaan kontekstiin on mielenkiintoista ja toisaalta väistämätöntä. On vaikeaa kirjoittaa täysin irrallaan nykytodellisuudesta. Siinä kohdin pidän kuitenkin pääni, etten suostu laittamaan yksilöön liittyvää kontekstia tämän yläpuolelle. Kiinnostava teatteri lähtee aina yksilöstä. Jos kuvattava yksilö ei ole uskottava, minun on vaikea kuvitella että myöskään kuvattava ilmiö kykenisi olemaan uskottava (jos yhteiskunnallisen ilmiön siis haluaa joku lähtökohdakseen yksilön sijaan ottaa).
Tiivistettynä: ihan liian moni näytelmä ottaa kuvailtavakseen jonkin tämän ajan yhteiskunnallisen ilmiön, mutta ei ole kiinnostunut kuvaamaan ilmiöön liittämiään yksilöitä tarpeeksi suurella tarkkuudella vaan käyttää näitä lähinnä välineenä. Tuossa tiivistettynä tämänhetkinen käsitykseni tympeästä teatterista (ja kai se mitä lähinnä tarkoitan kun puhun ympäripyöreästi ah niin syvästi minua ärsyttävästä "yhteiskunnallisesta teatterista"). Vähän sama kuin kuvaisi jotain massatapahtumaa esittämällä ilmasta otetun valokuvan jossa näkyy tuhansia ihmisiä ja vaihtoehtoisesti samasta tapahtumasta maan tasolla otetun kasvokuvan. Kumpi kuvista todennäköisesti on mielenkiintoisempi?
Takaisin aiheeseen! (Kummallista muuten miten niin usein onnistun kääntämään tällaiset lyhyiksi tarkoitetut tekstit samojen kysymysten pyörittelyksi. Tarvitsisin päiväkirjan.) En ole toistaiseksi päässyt näkemään Kushnerin näytelmää toteutettuna muutoin kuin HBO:n minisarjan muodossa (kyseinen toteutus on hyvin onnistunut ja ehdotomasti tutustumisen arvoinen). Onneksi tähän asiaan on tulossa korjaus helmikuussa, hankittuina on liput näytelmän Alppilassa esitettävään n. 6 h pituiseen tulkintaan. Odotuksessa on pientä pelonsekaista tunnetta koska kyseessä on itselleni tärkeä näytelmä enkä toivoisi näkeväni sitä kehnosti toteutettuna. Haluan kuitenkin uskoa hyviin arvosteluihin. Toivon mukaan esitys on juuri niin mielettömän hyvä kuin se voi tekstinsä puolesta olla.
Yllä traileri sekä muutamia otteita HBO:n version lempikohtauksistani. Etsikää tämä käsiinne ja katsokaa, jos ette ole nähneet (on esitetty Suomenkin televisiossa joskus muinoin, en tosin muista tarkkaa ajankohtaa). Suosittelen erittäin lämpimästi!
tiistai 1. helmikuuta 2011
Väistöliikkeitä
Joku on käynyt paukuttamassa asuntomme postiluukkua kahdesti. Nyt kuuluu ääniä joita en tarkasti pysty paikallistamaan, mutta jotka muistuttavat samoja ääniä joita hiiret pitävät kulkiessaan edestakaisin välikatolla (vanhemmilla vieraillessa hiiriäänet ovat tullee tutuiksi, kun katon etäisyys sängyllä maatessa on vain reilu metri). Voimakkuus tässä tapauksessa tosin moninkertainen. Toivon vain ettei jokin nakerra kohta tietään seinän läpi asuntoomme.
Yritän saada otetta kirjoittamiseen, mutta sivuseikat vaivaavat. Olen saanut jostain päähäni ajatuksen, että en osaa katsoa ympäröivää todellisuutta tarpeeksi kriittiseksi kirjoittaakseni mitään aidosti merkityksellistä. Pitääkö uskottavaa taidetta tehdäkseen kantaa mukanaan yhtä tai useampaa traumaa ja onko minulla sellaisia? Ja jos/kun on, niin ovatko ne sitten kuitenkaan tarpeeksi hyviä traumoja? Pelkään kuollakseni kirjoittavani vain turhanpäiväisyyksiä, koska minulla ei ole tarpeeksi kokemusta raakuuksista ja ikävistä asioista eikä minulla ole tarpeeksi syvää inhosuhdetta ympäröivään maailmaan.
Voi nyyh. Jospa vain ottaisi kynän käteensä ja alkaisi kirjoittaa. Voisin kirjoittaa väistelevistä ihmisistä, niitähän riittää. Minäkin olen oikein taitava väistelemään kaikkea tekemistään vaativaa. Olen käyttänyt tolkuttoman paljon aikaa viime aikoina oman kelpaavuuteni arvioimiseen ja sen pohtimiseen, onko minulla ylipäänsä oikeutta kirjoittaa tai tehdä mitään taiteen tapaista. Tuntuu kuin olisi palaamassa alkupisteeseen juuri kun luulee pääsevänsä viimein jaloilleen. Aikaa tuntuu kuluvan liikaa sen pohtimiseen, onko minulla ylipäänsä oikeutta tehdä sitä mitä haluan tehdä?
Televisiossa eläinsuojeluihminen pelastaa koiraa ylös rotkon pohjalta ja uskon että tuon koiraparan pelastaminen on tärkeämpää kuin mikään mitä onnistuisin ikinä kirjoittamaan. Enkä tarkoita tällä että vähättelisin omia tekemisiäni. Yritän vain laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
Voivottelun ohella olen käyttänyt aikaani tänään teatterilippujen varailuun sekä pääni silittelyyn. Silittelyä selitän lähinnä uusilla hiustenhoitoaineilla, joita tulin vast'ikään hankkineeksi. En kauhean usein jaksa hankkia/testailla uusia hiustenhoitotuotteita, mutta päätin viimein korjata tilannetta ainakin lämpösuojatuotteiden osalta (tämän sarjan tuotteiden puute on ollut synti ottaen huomioon tapani poltella hiuksiani suoristusraudalla useita kertoja viikossa). Päädyin melko hätäisten vertailujen jälkeen hankkimaan testattavaksi Tigin S-Factor-sarjan moisture serumin ja lämpösuojasuihkeen ja luulenpa etten aio enää elää ilman näitä. Tuotteet toimivat, jos niiden käyttö johtaa pakottavaan hiustensilittelytarpeeseen. Näyttää pidemmän päälle tyhmältä mutta annan itselleni anteeksi - hiukseni ovat niin pehmoiset!
Taidan jatkaa päivääni keskittämällä voimavarani hetkeksi siivoamiseen kirjoittamisen sijaan (koska en näillä keloilla pääse etenemään juuri mihinkään). Siivoaminen muistuttaa asioiden turhanpäiväistä pyörittelyä ja vatvomista siinä mielessä, että kumpikaan ei maailmasta tekemällä lopu.
Muutaman tunnin päästä edessä muita jännittävyyksiä. Niistä kerron joskus myöhemmin, kenties.
Yritän saada otetta kirjoittamiseen, mutta sivuseikat vaivaavat. Olen saanut jostain päähäni ajatuksen, että en osaa katsoa ympäröivää todellisuutta tarpeeksi kriittiseksi kirjoittaakseni mitään aidosti merkityksellistä. Pitääkö uskottavaa taidetta tehdäkseen kantaa mukanaan yhtä tai useampaa traumaa ja onko minulla sellaisia? Ja jos/kun on, niin ovatko ne sitten kuitenkaan tarpeeksi hyviä traumoja? Pelkään kuollakseni kirjoittavani vain turhanpäiväisyyksiä, koska minulla ei ole tarpeeksi kokemusta raakuuksista ja ikävistä asioista eikä minulla ole tarpeeksi syvää inhosuhdetta ympäröivään maailmaan.
Voi nyyh. Jospa vain ottaisi kynän käteensä ja alkaisi kirjoittaa. Voisin kirjoittaa väistelevistä ihmisistä, niitähän riittää. Minäkin olen oikein taitava väistelemään kaikkea tekemistään vaativaa. Olen käyttänyt tolkuttoman paljon aikaa viime aikoina oman kelpaavuuteni arvioimiseen ja sen pohtimiseen, onko minulla ylipäänsä oikeutta kirjoittaa tai tehdä mitään taiteen tapaista. Tuntuu kuin olisi palaamassa alkupisteeseen juuri kun luulee pääsevänsä viimein jaloilleen. Aikaa tuntuu kuluvan liikaa sen pohtimiseen, onko minulla ylipäänsä oikeutta tehdä sitä mitä haluan tehdä?
Televisiossa eläinsuojeluihminen pelastaa koiraa ylös rotkon pohjalta ja uskon että tuon koiraparan pelastaminen on tärkeämpää kuin mikään mitä onnistuisin ikinä kirjoittamaan. Enkä tarkoita tällä että vähättelisin omia tekemisiäni. Yritän vain laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
Voivottelun ohella olen käyttänyt aikaani tänään teatterilippujen varailuun sekä pääni silittelyyn. Silittelyä selitän lähinnä uusilla hiustenhoitoaineilla, joita tulin vast'ikään hankkineeksi. En kauhean usein jaksa hankkia/testailla uusia hiustenhoitotuotteita, mutta päätin viimein korjata tilannetta ainakin lämpösuojatuotteiden osalta (tämän sarjan tuotteiden puute on ollut synti ottaen huomioon tapani poltella hiuksiani suoristusraudalla useita kertoja viikossa). Päädyin melko hätäisten vertailujen jälkeen hankkimaan testattavaksi Tigin S-Factor-sarjan moisture serumin ja lämpösuojasuihkeen ja luulenpa etten aio enää elää ilman näitä. Tuotteet toimivat, jos niiden käyttö johtaa pakottavaan hiustensilittelytarpeeseen. Näyttää pidemmän päälle tyhmältä mutta annan itselleni anteeksi - hiukseni ovat niin pehmoiset!
Taidan jatkaa päivääni keskittämällä voimavarani hetkeksi siivoamiseen kirjoittamisen sijaan (koska en näillä keloilla pääse etenemään juuri mihinkään). Siivoaminen muistuttaa asioiden turhanpäiväistä pyörittelyä ja vatvomista siinä mielessä, että kumpikaan ei maailmasta tekemällä lopu.
Muutaman tunnin päästä edessä muita jännittävyyksiä. Niistä kerron joskus myöhemmin, kenties.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)