Räsymattoja ja makkaroita

Astiakaappi kaipaa päivitystä. Ihan totta! Suoraan sanoen haluaisin nakata menemään kaikki teinivuosina baareista mukaan lähteneet tuopit ja drinkkilasit (jotka ovat tosin olleet harvinaisen kestävää tavaraa ja jotka eivät varmasti enää olisi ehjiä jos olisin ne jättänyt baariin) ja hankkia tilalle vähemmän mutta miellyttävämpää.

Olen jo pitkään vaalinut vain kuvia katsellen rakkauttani Marimekon Hyvässä seurassa-sarjan astioihin. Nyt rakkauteni on edennyt hypistelyvaiheeseen, tunnustan käyneeni kerran jos toisenkin pyörittelemässä sarjan mukeja ja kulhoja tavaratalojen astiaosastoilla. Tällä hetkellä tähtäimessä ovat erityisesti Maija Louekarin suunnitteleman Räsymatto-kuosin kulhot, joita olen ajatellut haalia käyttöön muutamia heti kun vain rahatilanne sen sallii. Kukkaron hidasta täyttymistä odotellessa on hyvin aikaa pohtia onko mustavalkoinen kuosi paras vai kaipaisiko astiakaappi sittenkin hieman vihreää väriä..

Itse asiassa astiastostamme löytyy jo tätä Marimekkoa, työnantajalta viime jouluna saatu Oiva-teekannu kun sattuu myös kuulumaan erinomaisen Hyvään seuraan. Haaveeni katsottakoon siis oikeutetuiksi, täytyyhän ainokaisellemme saada perhettä ympärilleen!

Lämpimiä ajatuksia suon tällä hetkellä myös Marimekon Sukat makkaralla-sarjan laseille. Törmätessäni kyseisiin laseihin ensimmäistä kertaa pidin niiden muotoilua turhankin kummallisena. Pikkuhiljaa ruttuinen ulkoasu on kuitenkin alkanut miellyttää. Ainoa ongelma näiden lasien kohdalla on niiden melko standardi juomalasikoko, miehen mielestä kun ainoa kelvollinen lasi minkä tahansa juoman nauttimiseen on kokoluokkaa tuoppi (tämä näkyy arjessa mm. hillittömänä mehujen ja maidon kulutuksena).

Näiden ihastusten lisäksi olen harkinnut keltaisen Teema-astiastoni laajentamista mahdollisesti muutamalla mustalla lajitoverilla. Jonkinlainen astiastoinventaario lienee siis edessä lähitulevaisuudessa, uusia kippoja ei tämän katon alle raahata ennen nykyisten lajittelua raa'alla kädellä "aikansa nähneet"- ja "kelpo kupposet"-kategorioihin.

Lottoarvontakone, joulupukki, kuka vaan vastaava, olisi vähän asiaa..!

Rimssurakas

Kelpo alennuksella napattu gTIEn Rokkirimpsa löysi eilen uuteen kotiinsa. Lyhykäisempää dekolttiketjua vielä salaa haikailen. Se saa kuitenkin odotella omaa alennustempaustaan, kiitos kaiken sen jäljellä olevan järjen joka estää ostelemasta holtittomia määriä koruja yhdellä kertaa. (Toisaalta ostan koruja niin harvoin etten tiedä onko 'holtiton' oikea sanavalinta.)

Hurmaava ketjuröykkiö jää odottelemaan ensikäyttöään, soveltuvia illanviettoja ja muita juhlallisuuksia. Ellen sitten päätä alkaa rokkailemaan arkisempinakin ajankohtina.

Entäpä jos olen väärässä kuitenkin?

Mitä tekisin juuri nyt jos olisin oikein rohkea ja toimisin sen mukaan mitä tällä hetkellä koen haluavani/tarvitsevani:

Ilmottautuisin poissaolevaksi Teatterikorkealle.
Ilmottautuisin kenties poissaolevaksi myös Turkuun.
Jatkaisin opintojani avoimessa ja keskittäisin mahdollisimman paljon voimia ensi kevään valintakokeisiin.
Tekisin vähemmän, lepäisin enemmän.
Ottaisin koiranpennun.

Mitä sen sijaan teen:

Sählään. Väsyn. Turhaudun.
Mietin minne katosi kaikki vapaa-aika vaikka tiedänkin.
Olen turhautunut itseeni ollessani yhä varmempi siitä mitä haluan, mutta silti kyvytön toimimaan sen mukaisesti.
Tyydyn haaveilemaan, vaikka juuri tyytymistä vihaan eniten.

Ps. Etsintäkuulutetaan: puhdas pöytä.

Operaatio +7p.

Ja siinä hän taas on, herra Nummenmaa. Viime näkemisestä onkin jo peräti nelisen kuukautta, lienee juuri oikea aika alkaa hieroa tuttavuutta uudelleen.

Käyn tällä hetkellä kehityspsykologian perusteiden kurssia kuokkavieraana Helsingin yliopiston luentosalissa. Perusopinnot kun on psykologiassa järjestetty valtakunnallisen Psykonetin kautta, joten samoja luentoja seuraavat psykologian opiskelijat ympäri Suomen. Myös Turussa, jossa minun oikeasti pitäisi käydä luentoja seuraamassa. Miksi kuitenkaan matkustaa kun samat asiat kuulee ja saliin mahtuu lähempänäkin?

No, hommassa on yksi mutta. Helsingissä istuessani joudun bongailemaan tuttuja naamoja viime kevään valmennuskurssilta. Niitä naamoja, jotka onnistuivat siinä missä minä en. Piinaavaa. Pitäisi olla onnellinen siitä että onnistui saamaan itselleen oikeuden suorittaa haluamansa tutkinto mutta mutta.. Helsinki oli hakupapereideni ykkösvaihtoehto. Tänne haluan edelleen. Täällä on koko elämä muutenkin, lisäksi psykologian opintojen kannalta täällä ovat myös laajemmat valinnanvaihtoehdot mm. sivuaineiden suhteen ja itseäni enemmän kiinnostavat painotukset. Siirtoa en pysty saamaan, joten ainoa keino siirtyä Helsinkiin on onnistua valintakokeessa.

Olen siis päättänyt jo aloitella tulevien kokeiden pääsykoeurakkaa. Ostin jo uudet vihotkin, eli asia on lukkoon lyöty (tietysti)! Tarkoitus ei tosin tällä hetkellä ole alkaa uurastaa täysiä päiviä tilastomatematiikan parissa vaan ennemmin pitää yllä viime keväänä saavutettua osaamista. (Motivaatiota taas pidän tehokkaasti yllä osallistumalla edelleen perusopintojen kursseille täällä Helsingin päässä.)

Kyse on kuitenkin vain seitsemästä pisteestä, oli ainakin tänä keväänä. Seitsemän pistettä, yhtä kuin suunnilleen yksi laskettu tehtävä enemmän ja usea kokeessa tuhlattu minuutti vähemmän (jos tällä kertaa vaikka lukisin ohjeet tarkemmin enkä laskisi laskua ensin väärälle vastauspaperille yms.) Ensi toukokuussa saa luvan tärpätä, en enää kauheasti jaksaisi näitä hakuhommia..

Yksi päätös, kaksi elokuvaa

Tulin juhlittua lauantaita seuranneena väsyneenä sunnuntaiaamuna tehneeksi hieman suunnittelemattoman siirron, joka on samalla sekä fiksuimpia että ahdistavimpia päätöksiäni hetkeen. Laitoin pankille viestiä halukkuudestani aloittaa opintolainan takaisinmaksun 150e per kuukausi. Suuri raha opiskelijalle, mutta mietittyäni hetken asiaa (ja tutkittuani nykyistä maksusuunnitelmaa jota noudattaen laina olisi maksettu pois vuonna "en halua edes ajatella ikääni silloin") totesin ainoan todellisen jarrun olevan se, että "sittenhän minulla ei ole yhtä paljon rahaa kivoihin juttuihin!" Sanoinpa siis itselleni "Aikuistu nainen!" ja klikkasin lähetä-painiketta, tosin siis suurelta osin pöhnäisen oloni yllyttämänä.

Lopulta kyse on oman tyhmyytensä takaisinmaksusta, maksan takaisin lainaa jonka otin opiskellessani tutkintoa jota en koskaan tule viemään loppuun. Jos nyt päättäisin, laina jäisi ottamatta. Ainahan voisi ajatella sen rahan olleen tarpeen silloin mutta.. not really. Jos jotain olen todella joutunut oppimaan kantapään kautta, niin omien talousasioideni hoitamisen. Nyt ollaan onneksi jo kuivilla vesillä (satunnaisia heräteostoksia emme laske mukaan tähän yhtälöön).

Asiasta seuraavaan. Tänään Finnkinon superpäivää hyödyntäen tulimme käyneeksi illalla elokuvissa x 2. Toisaalta, koska halvempaa hintaa kannattaa hyödyntää ja toisaalta, koska emme osanneet valita vain yhtä elokuvaa katsottavaksemme. Lopulta päädyimme katsomaan Terrence Malickin The Tree of Lifen sekä Kaurismäen Le Havren.

The Tree of Lifesta olin kuullut erinäisiä suitsutuksia etukäteen, mutta huono nimimuistini ei sallinut minun yhdistää elokuvan takaa löytyvää Malickia aiemmin näkemiini elokuviin. Paremmin elokuvia tunteva ystäväni (kiitos Lassi!) onnistui kuitenkin valistamaan minua sen verran, että saatoin todeta nähneeni aikaisemmin ainakin yhden teoksen samalta ohjaajalta, The New Worldin. Kyseisen elokuvan muistan hitaasti etenevänä mutta visuaalisesti äärimmäisen kauniina.



The Tree of Life vastasi varsin hyvin aiempaan muistikuvaani The New Worldista. Reiluun kahteen tuntiin oli mahdutettu sadoittain kauniita kuvia ja niihin liitettyjä arvoituksia. On ilahduttavaa nähdä elokuva joka uskaltaa vaatia katsojalta aikaa ja ajattelua. Syvemmällekin olisi kuitenkin voitu haroa tai etsiä kiinteämpiä yhteyksiä kaiken näytetyn välille. Tiheä kuvien väläyttely kun herätti aika ajoin kysymyksen siitä, haluaako ohjaaja nyt oikeasti sanoa jotain juuri tällä ja tällä kuvalla vai vain näyttää sen koska se on nätti. Toisaalta ei haitannut liiemmin, katsomiseen saattoi asennoitua myös kuin taidenäyttelyssä käymiseen.

Jälkimmäisenä katsomamme Le Havre puolestaan osoittautui sydämensulatuskamaksi. Niin paljon lämpöä, inhimillisyyttä, toivoa ja hiljaista huumoria ympättynä samaan pakettiin, kaikki elokuvien normi perushösääminen tuntuu niin turhalta kun näkee esimerkin siitä miten pienillä elementeillä voidaan luoda niin suuria hetkiä. Juuri näin! Katsokaa tämä elokuva.

Syysmyrskyt repivät maailmaa ikkunan takana, illalla olin hetken huolissani kaikkien metsän eläinten pärjäämisestä tällaisella säällä. Meitä taas repivät yhtä lailla äänet rakennuksen sisällä. Hissit kun on laitettu vaihtoon ja edellisten purkamisesta lähtevä ääni on varsin läpitunkevaa laatua. Nukkumaan on pyrittävä menemään ajoissa, aamuherätykset kun tarjotaan ihan talon puolesta.

Pimp my Pinnatuoli

Se iski taas, pesänrakennusvimma! Tämä vaikuttaisi olevan jokasyksyinen ilmiö. Kun oleminen siirtyy ulkoa yhä enemmän ja enemmän sisätiloihin, tekee mieli askarrella kodista vielä hiukan lämpöisempi ja mukavampi paikka asua.

Eilen sain ex tempore-luontoisen idean kuluttaessani yksin saunavuoroamme Jukan paahtaessa töissä. Päätin toimia sunnuntaifiiliksen voimin, muina viikonpäivinä kun ryhdyn huomattavasti epätodennäköisemmin toteuttamaan yhtäkkisiä ideoitani. Otin bussin Ruoholahteen ja kävin K-raudassa ostamassa purkin mustaa maalia. Oli aika antaa makkarissa lojuville pinnatuoleille uusi ja ehompi ulkonäkö.

Nämä kaksi tuolia ovat viimeiset ja ilmeisesti kestävimmät niistä neljästä, jotka sain Helsinkiin muuttaessani lahjoituksena silloiselta vuokranantajaltani. Näillä on siis olemassa hentoinen tunnearvo, jos ajattelee niiden olevan ensimmäiset kalusteeni muutettuani nykyiseen kotikaupunkiini. Pitkään ne ovat kuitenkin vain ajelehtineet nurkissa ajaen mm. yöpöydän virkaa. Ilmaiskappaleina, jo käytössä nuhraantuneina ja kaikin puolin varsin tavallisina lajinsa edustajina katsoin niiden olevan erinomainen kohde kaltaiselleni kokemattomalle tuunaajalle.

Homma alkoi kevyellä hionnalla, jonka totesin toimintona olevan aika pyllystä. Mutta itse maalaaminen taitaakin olla se "jälkkäriosuus". Maalaamiseen käytin näköjään Tikkurilan Helmi-kalustemaalia. Tapanani on rautakaupassa asioidessani heittäytyä täysin asiantuntemattomaksi (ihan kuin se toisaalta vaatisi mitään erityistä heittäytymistä), joten täysin kyseenalaistamatta hyväksyin myyjän minulle valitseman maalin. Onneksi väri oli helpolla päätetty ja ilmoitettu, ja kiiltävän pinnan valitseminenkin tuli aika vahvalla selkärankatuntumalla. Voi olla että olisin ilman myyjän apuakin päätynyt tuohon ostamaani maalipurkkiin, täytyyhän sen sopia jos kyljessäkin on tuolin kuvia!

Vaikka tuunausprojektini oli tarkoitus olla nopeahko sunnuntaiprojekti, ehdin sunnuntaina hioa ja maalata ensimmäisen maalikerroksen vasta toiseen tuoleista. Pidemmälle en ehtinyt valon loppuessa parvekkeelta. Maanantaiaamuna ensimmäinen tuoli sai toisen maalikerroksensa ja toinen tuoleista puolestaan hiontansa ja ensimmäisen maalikerroksensa.

Sunnuntai-iltana ensimmäisenä maalia pintaansa saanut tuoli nostettiin parvekkeelta kuivempiin sisätiloihin kuivumaan ja totesin jo tuolloin tuunausprojektini onnistuneeksi ideaksi. Musta tuoli istuu paljon paremmin kämppään jossa suurin osa kalusteista on jo valmiiksi tummia, pienellä vaivalla kodista tuli himpun verran yhtenäisempi. Kaikeksi onneksi tämä idea hyppäsi mieleeni tässä vaiheessa syksyä, myöhemmin parvekkeen lämpötila ei olisi kenties sallinut enää tällaisia projekteja.

Ja siinäpä ne nyt ovat! Tosin toinen vielä yhtä maalikerrosta vailla, mutta kuitenkin. Tuunaaja on erittäin ihastunut (tämänhetkiseen) lopputulokseen. Tylsähköt tuolit muuttuivat kerrasta mielekkääksi osaksi muuta sisustusta. Pesänrakennusvimmaa tämä ei kylläkään helpottanut, todennäköisesti vain pahensi. Mitä sitä seuraavaksi keksisi..?

(Näiden risaisemmat selkänojattomat sisaruksetkaan eivät ole muuten vielä polttopuiksi joutuneet. Satuin bongaamaan ne elokuisella Kokkolan reissullamme saunamökistämme, äidin maalaamina ja jakkaroiksi tuunaamina.)

Kesäloma

Kesäloma (eli elokuu) oli ja meni. Paluu arkeen tapahtui rytinällä alle vuorokauden kuluessa lentokoneen laskeutumisesta Helsinki-Vantaalle. Nyt on sitten dramaturgiaa ja psykologiaa kalenteri täynnä ja siinä sivussa pitäisi ansaita elantonsa samassa vanhassa työpaikassa, tukia kun en kelalta nosta. (Elokuun puolivälissä tuli muuten täyteen viisi vuotta nykyistä työsuhdetta. Voi kamala.) Tällä yhtälöllä kävi lopulta selväksi että kaikkeen ei voi revetä ja joitakin uhrauksia on täytynyt jo tehdä. Nyt kalenterin sisältö näyttää jo huomattavasti inhimillisemmältä, arkeen kiinnittyminen on kuitenkin vielä vaiheessa.

Hetkeksi kuitenkin paluu ihanaan elokuuhun. Ohjelmaan kuului mm..

..Rakkaan ystävän häät Kokkolassa..

..Elämäni ensimmäiset asuntomessut..

..Muutama lyhyt mutta onnellinen hetki kotona Lohtajalla..

..Niin, ja se reilikin.

Reili vaatisi ehdottomasti oman postauksensa, kenties sellaisen vielä teenkin. Yläpuolella olevat kuvat on nakeltu täysin satunnaisessa aikajärjestyksessä, toistaiseksi on hieman vaikeuksia hahmottaa vajaan 3000 kuvan kuvasaldoa kunnolla (ja vielä hieman enemmän vaikeuksia valita tuosta kuvamäärästä vain muutamia näytettäväksi). Tässä yhteydessä lyhyesti todettakoon että reilun kolmen viikon euroopankiertueemme sujui jopa paremmin kuin oli suunniteltu, Itävallassa saatuja ampiaisenpistoa ja auringonpolttamia lukuunottamatta kaikilta käytännön ongelmilta vältyttiin. Kohokohtien luettelo on pitkä, Alpeista jättiläiskilpikonniin, Berliinin erinomaisista sushipaikoista Venetsiassa eksyilyyn. Yhdessä vietetty aika poissa arkiympyröistä pisti pään juuri sopivasti pyörälle, syksyn kiireahdistus ei kummitellut mielessä kuin ehkä pari satunnaista kertaa.

Matkakuume on nyt hetkeksi taltutettu. Ehkä. Seuraavasta on kuitenkin jo puhuttu, huomasimme olevamme täysin samoilla linjoilla sen suhteen mihin suunta seuraavaksi otetaan. Vaeltelu rauhallisemmissa maisemissa vetää puolensa, reili kaikessa erinomaisuudessaankin aiheutti selkeän kaupunkiähkyn. Jos tämänhetkisissä suunnitelmissa pysytään, seuraavana olisi vuorossa pari viikkoa telttailua, valasbongailua ja geysireitä. Tästä lisää sitten joskus kun tulee ajankohtaisemmaksi, jätetään muhimaan!